HERO DISHONEST Venäjätä töllistelemäsä vuonna 2011

 

Helsinki-Petroskoi

(Peloittavaa kasakkamusiikkia)

Neuvostoliitto. Pahan valtakunta. Jo melkein sata vuotta jatkunut hämäräperäinen, rautaesiripun takana arvaamattomana kiehuva valtiokokeilu. Kuka tietää, mitä sen suuriin kaupunkeihin, valtaviin metsiin, jäiseen tundraan ja salaisiin tukikohtiin kätkeytyy? Neljä miestä oli kuitenkin päättänyt uhmata kuolemaa, ja tunkeutua tämän kommunistisen supervallan ytimeen, ja viedä loppuun sen, missä Mathias Rust täpärästi epäonnistui. Tämä on heidän tarinansa.

Porukka alkoi valua treenikämpälle pakkailemaan illan suussa. Vielä päivää ennen lähtöä meillä ei ollut aavistustakaan siitä, miten pääsisimme ensimmäiselle keikalle Petroskoihin.
Viikkoa aiemmin oli selvinnyt, että alkuperäinen kyyti ei järjestyisikään, ja tässä vaiheessa julkiset vaihtoehdot olivat joko täyteen varattuja, tai aikatauluiltaan liian epävarmoja. Mutta viime hetkellä ensimmäisen keikan järjestäjän sisko oli hommannut meille pimeän taksin, joka heittäisi meidät yhteensä parilla sadalla eurolla perille. Säästääksemme viisumikuluissa olimme hakeneet kulttuuriviisumeja sillä verukkeella, että olemme filmiryhmä, joka on menossa tekemään dokumenttia paikallisesta musiikkifestivaalista.
Matkustusmuoto, meriselitys ja Venäjän pahamaineinen liikenne olivat sellainen yhdistelmä, etten uskaltanut selvinpäin sellaiseen ryhtyä. Matka Petroskoihin kesti noin 14 tuntia, olin varautunut pahempaan. Rajaa jännitin, koska olin varma ettei yksikään rajavartija uskoisi meitä filmiryhmäksi, kun mukanamme oli pelkästään erilaisia soittopelejä, eikä ainuttakaan kameraa, mikrofonia, kuvauslistaa tai mikkipuomia. Mutta ilmeisesti olin vain unohtanut seitsemän vuoden poissaoloni aikana että tämä on Venäjä: kukaan ei välitä. Loppumatka meni kuskin vireystilaa jännittäessä. Näin taustapeilistä tyypin jatkuvasti nuokahtelevat silmät, ja pelkäsin kuollakseni.
Pääsimme kuitenkin ehjinä perille. Itse laskuhumalassa ja koko yön valvoneena, mutta ehjänä.

Ensimmäiseen keikkaan ryhdyttiin siis väsyneissä tunnelmissa. Muistutus itselle: ensi Venäjän kiertue alkakoon välipäivällä!
Kaikkapaikalle suunnatessamme joukkoon liittyi myös Andrey, tuttavallisemmin Anatoly Tarantella, joka olisi oppaamme koko rundin ajan. Venäjää puhuva, ja punk-meininkiin tottunut paikallinen opas on Venäjää kiertäessä korvaamaton apu.
Keikalle oli valunut ihan mukavasti porukkaa, ja lisäksemme soitti kolme nuorehkoa paikallista yhtyettä. Niistä en tietenkään muista mitään, Mikko sanoi että yksi oli ihan hyvä. Itse soitimme todella timanttisen keikan, uskoisin kuolonuhreja olleen melkoisesti. Räjähtävän hyvä livebändi tää meidän Herska Dee!

Heti keikan jälkeen lähdimme kiitämään taksilla juna-asemalle, ehtiäksemme yöjunalla Pietariin. Tämä muodostui kiertueella toistuvaksi kuvioksi. Soitamme keikan, ehdimme juuri ja juuri pakata hikiset lavavaatteet tiiviisti muovipussiin (ettei muu matkakassi haisisi aivan vehkeelle), ei suihkua, ei ruokaa, hirveällä kiireellä yöjunaan.
Omalla autolla lähtemisen olimme silti kokeneet liian riskialttiiksi, ja venäläiset junat ovat varsin mukavia. Matkustaminen oli silti rankkaa tällaiselle vanhalla iällään mukavuudenhaluisemmaksi muuttuneelle ikäpunkkarille. Pidän suihkuista ja nälän vastakohdasta kylläisyydestä. Yltäkylläisyys se vasta mahtavaa onkin, mutta sitä ei voinut nyt saada. Voin kertoa kuitenkin, että makuupaikoilla uni maistui.

Pietari

Minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia saapumisestamme Pietariin, joten päivä alkakoon saapumisella keikkapaikalle. V-club (V taisi tarkoittaa Vegan) oli suurehko halli, jossa piti piilottaa viinakset ja juustoburgerit, joita meillä tietysti oli reput täynnä. Käväisimme kaupungilla ostoksilla, ja myyjät tunnistivat yhtyeemme kahdessa eri putiikissa. Vähänkö tuli rokkitähtinen olo! Muutenkin kävi selväksi, että ihmiset Pietarissa muistivat bändimme pitkästä poissaolosta huolimatta.

Keikalle saapui aivan hulluna porukkaa, ja paikalliset bändit vaikuttivat mielestäni ihan hyviltä, sen minkä jaksoin keskittyä. Soundcheckissä hermot olivat kireällä kaiken säätämisen kanssa, ja ruuaksi saimme puolikkaat hodarit mieheen, mutta itse keikka oli hulluimpia mitä olen elämässäni soittanut. Sanomattakin on selvää että olimme ihan naurettavan kovia, siis selvästi parempia kuin esim.lämppärit, mutta yleisössä vasta tapahtuikin. Näimme esim.crowdsurfingia toimistotuolissa sekä kattorakenteista daivaamista. Voin kertoa, että tuo katto oli hyvin korkea.



Keikan jälkeen porukka halusi bilettää, ja paikalliset olivat tähän järkänneet oivat mahdollisuudet. Meidät kyyditettiin taksilla baariin, jossa oli dj, mukava terassi ja isoja vodkashotteja. Jussi ja Nadrey jatkoivat tästä vielä jatkojen jatkoille, muiden suunnatessa nukkumaan.

Novgorod

Aamulla heräilin ennen muita julkeassa krapulassa, puhelin hajonneena ja likaisena. Suihku, ihana suihku. Sitten olikin vuorossa lähtö Novgorodiin, en tiedä kuinka kaukana se lopulta oli Pietarista. Bussimatka oli ainakin julmetun pitkä. Andrey yritti opettaa minulle neuvostoliittolaisia aakkosia, samalla kun Vellu tutustui Sergey-nimiseen vanhempaan kaveriin, jolla oli mukanaan kaksi vesipullollista täynnä vodkaa. Kalastusreissulle oli mies matkalla. Tykkäsi klassisesta rockista, ja oli työkseen suunnitellut sekä aseita että kosmonauttien työkaluja. Aluksi Sergeyn jutut naurattivat meitä, sitten koko bussia, sitten tyyppi onnistui suututtamaan koko bussin meluamisellaan. Määränpäässä Sergey yritti laittaa vielä takkia päälle ylösalaisin, ja kusi asemalaiturille, kunnes poliisit veivät hänet parempaan talteen.

Sen jälkeen käveltiin ympäri kaupunkia soittokamoja viemässä, yritettiin ostaa junalippuja Moskovaan, ja käytiin oikein ravintolassa syömässä puolitoista perunaa mieheen. Sitten käveltiin takaisin hakemaan soittokamat ja siitä keikkapaikalle. Mesta oli jonkinlainen nuorisotalo vissiin. Yleisvaikutelma oli siisti, ja pihalla oli kunnon bileet käynnissä. Aikataulumme oli junien kanssa niin tiukka, että jouduimme soittamaan ensimmäisinä, ja sen jälkeen lähtemään kiireenvilkkaa Moskovan junaan. No, muita bändejä ei siis tarvinnut jäädä todistamaan, mutta sen verran voin sanoa että paras bändi soitti ekana. Yhteensoitto oli saumatonta, yksi turpaanveto seurasi toista häkellyttävällä vauhdilla ja tarkkuudella, oli kuin hyvin öljytty sotakone olisi päästetty irti lavalla. Get back in the trenches oli kyllä homman nimi tässä Suomi- Neuvostoliitto maaottelussa, Tali-Ihantalan hengessä jyräsimme vastustajan tohjoksi, omia tappioita pelkäämättä! Jussin rumputyöskentely oli kuin tykistön jylinää, Vellun huutaessa hyökkäyskomentoja mikrofoniin. Mikon kitara oli kuin konekivääri joka niitti vihollismassaa armottomalla otteellaan. Oma bassotyöskentelyni oli niin nopeaa ja yllättävää, ettei yleisö tiennyt mikä heihin iski. Näytimme myös todella hyviltä, esimerkiksi omat pohjelihakseni pullistelivat komeasti, saaden eturivin tytöt huokailemaan ihastuksesta. Myös muut jätkät olivat ihan komeita.

Keikan jälkeen ulkopuolella näytti olevan kiertueen kovimmat pippalot, mutta me jouduimme jälleen hikiset vaatteet tiiviisiin muovikasseihin pakattuna jatkamaan junalle hirveällä kiireellä. Koska liput jouduttiin viisumien puutteessa ostamaan samana päivänä, ei jäljellä ollut kuin yksi toisen luokan paikka, ja kolme ykkösluokan ilmastoitua paikkaa omassa kopissaan. Arvatkaa vaan vittu kenen nimi komeili kakkosluokan lipussa? Kielitaidottomalle konduktöörille (itse puhun erinomaista englantia) sai kyllä selittää etten ole nukkumassa tässä kopissa, vaan että hengailen vaan ystävieni kanssa, ja aion kyllä nukkua suurten pesemättömien massojen seassa. Taidettiin tosin itse olla koko junan pesemättömimmät tapaukset, hyi olkoon.



Vladimir

Juna saapui Moskovaan aikaisin aamulla, ja meitä oli vastassa Moskovan keikan järjestäjä. Andrey, Vellu ja Jussi olivat ryypiskelleet pitkin yötä, ja olo oli herroilla sen mukainen. Kävelimme pikkuhiljaa heräilevässä kaupungissa ensin Subwayhin, ja sitten bussiasemalle, josta lähti kyytimme illan keikalle Vladimiriin. Yön hilluneet nukkuivat, Mikko luki kokeisiin ja itse tylsistyin. Matka kesti muistaakseni aika pitkään tietöiden takia.


Aamupönötysjonotusta Vladimirin bussiin

Keikkapaikkana oli pubi, mikä oli ihan virkistävää vaihtelua. Koska olimme paikalla melko ajoissa, meillä oli aikaa pyörähtää hieman kaupungillakin. En ole koskaan nähnyt niin paljon kirkkoja.




Kirkkoja enemmän kun baareja, liekkö hyvä asia

Paikalle tuli taas paljon porukkaa, bändejä taisi olla me mukaanlukien neljä. Mieleen jäi ainakin vanhan koulun punkkia soittanut Jet Packs, joka oli aivan hyvä. Omaan keikkaan valmistautuessa alkoi jo etoa vetää päälle edellisestä päivästä hikisiä lavavaatteita. Muovipussissahan ne eivät tosiaan pahemmin pääse kuivumaan. Mutta pieni epämukavuus ei tietenkään estä sitä ydinräjähdystä, joka Hero Dishonest on livenä. Jossain vaiheessa keikkaa oli paikallisilla myös vääntöä junttien kanssa. Pesismailat heiluivat ja veri lensi.

Keikan jälkeen paikalla pyörinyt erinomaista ameriikanenglantia puhuva dude neuvotteli baarihenkilökunnan kanssa, ja sai baarin pysymään auki niin kauan kuin meitä huvittaisi ryypätä. Aika pitkään huvitti! Vladimirissa oli huikeaa jengiä, ja taisimme poistua baarista kuuden pintaan. Lauloin Alice Cooperin No More Mr.Nice Guyn KOKONAAN taksikuskille, minkä Jussi myös kuvasi. Onneksi seuraavana päivänä tajusin pyytää Jussilta puhelimen lainaan, ja pääsin deletoimaan ko.pätkän. Herranjumala. Jotain rajaa sentään. Yövyimme betonilähiössä, join epäilyttävää neuvostovettä.


Fänit

Moskova

Junamatka Moskovaan oli tuskallinen. Olin krapulassa ja keskellä elämäni pisintä (tarkoituksellista) selibaattia, ja kikkeliin sattui. Keikalla oli hyvin jengiä, ja pitti pyöri. Kattokaa vaikka netistä, me ollaan niinku ihan oikee bändi Venäjällä. Jengiä on ihan vitusti ja ne diggaa ja osaa sanat ulkoa ja mossaa kun me soitetaan. Ei toisaalta ihme, ollaan kummiskin aika kovia. Soittakaa ite paremmin, heh! Ai niin, ettehän te osaa! Hah hah! Vittu meil on kyl kova bändi! Ja komea! Moskovalaiset tykkäs ihan hulluna, ja yksi mimmi halusi muistoksi Jussin hikiset keikkahousut, jotka olimme ajatelleet jättää klubille. Haisivat tässä vaiheessa kissankuselle. Sitten menimme junalla kotiin.

Venäjän punkskene oli muuttunut reilusti edellisestä visiitistämme. Sama retrotrendi joka on länsimaissakin vallalla, oli myös Venäjällä voimissaan. Monet bändit joiden kanssa soitimme, olivat melkolailla coveryhtyeitä. 80-luvun hardcoren apinointi oli kova juttu, eikä siinä mitään. Paljon parempaa kuin se balalaika-meininki jota viimeksi todistimme joka paikassa. Ööö tota kirjoitin tän ihan pierussa, kiitti jos jaksoit lukea loppuun. Suosittelen Venäjällä soittamista! Meininki esim.natsien kanssa oli vissiin muutama vuotta sitten todella paha, ja sen takia Heroillakaan ei jaksettu mennä sinne vaikka usein pyydettiin. Mielestäni olisi ollut kohtuutonta, että joku olisi esim. tapettu meidän keikallamme, ja itse olisimme palanneet turvalliseen kotisuomeen. Tällä kertaa meininki oli melko samaa kuin muuallakin euroopassa, mikä on tässä tapauksessa hyvä.


Sergei sanoo SHUKA!

 

Back